Hännänpurija

Salakuvasin seuraavan episodin, joka tapahtui eilen. Onneksi kohteena en ollut minä. En kyllä edes ajautuisi moiseen, koska olen kaukaa viisas. Näin jo ensimmäisestä kuvasta, mitä tulee tapahtumaan.

Kämppikseni tuntoherkkyys vaikuttaa olevan jo aika huono, liekö jo niin vanha. Se ei nimittäin liikahtanut tai edes inahtanut, vaikka pikkusisko veti hännästä kahdella pienellä tassullaan ja pisti sen suuhunsa. Pikkuemäntä ei tuommoista tee, ainakaan enää, mutta tuota pikkusiskoa täytyy tarkkailla. Ties mihin muuhun se kykenee!

Nyt menen valmistautumaan illan kisseportaasia varten. Kello 20 pärähtää taas. Vuorossa on Kuuluisa kissa numero 15. Arvaatkos jo, kuka voisi olla kyseessä?

Ei päätä, ei häntää?

Minusta kaikki sanonnat ovat hauskoja. Emäntä epäonnistui minua kuvatessaan, mutta onhan se hyvä joskus saada hännänpääkin kuvaan. Voisin siis muuttaa tuon tunnetun sanonnan seuraavanlaiseksi: "Ei päätä vaan hännänpää!"

Täällä kotona on ollut melkein kuin silloin, kun emännän pallo ei ollut vielä poksahtanut. Isäntä ja pikkuemäntä ovat olleet hetken poissa, ja minä olen nauttinut rauhasta! Paitsi että se pikkusisko on kyllä aikamoisen vaativa tapaus, olen huomannut.

Kerron lyhyesti teille, miten päiväni ovat viime aikoina sujuneet.

Aloitan aamuyöstä, koska silloin kissa on terävimmillään. En ole ainoa, joka on hereillä, sillä emäntä herää aina myös, koska pikkusiskon on kuulemma syötävä. Minä juoksen paikalle, koska mielestäni emäntä voi oikein hyvin rapsutella minua samalla, kun antaa maitoa vauvalle.

Aamulla, kun emäntä menee keittiöön, menen tietysti mukaan, koska askeleet kohti keittiötä tarkoittavat kinkkua.

Päivä menee pitkälti loikoillessa. Jos sänky on pedattu (mieluiten silloin) makoilen isännän paikalla. Tai sitten hoitotasolla, tai keittiön hyllyllä. Tai sohvalla, jossa tosin eilen oli haiseva rätti ja minun piti sitä vähän kuoputtaa.

Jossain välissä päivää juoksemme vähän kämppikseni kanssa, eritoten silloin, jos molemmat pikkuihmiset ovat unilla. Jos haluaisin rapsutuksia, mutta kukaan ei ehdi minua silittelemään, teroitan kynsiäni hyllyyn tai nojatuoliin, mikä saa ihmisiin kyllä liikettä. Olen myös useampana päivänä halunnut pidemmäksi ajaksi parvekkeelle. Eilen bongailin tipuja näköalapaikalta. Taitaa olla kevät, kun ovat heränneet.

Illalla, kun emäntä saa pikkusiskon nukkumaan, menen jo heti valmiiksi keittiöön, sillä kyllä se emäntä sinne pian minua seuraa. Sitten saan pikkupalasen kinkkua. Ja mikäli emäntä tai isäntä istuu sohvalla, menen rapsutettavaksi.

Kun emäntä on lopettelemassa touhujaan, olen valppaana ryntäämässä makuuhuoneeseen heti, kun emäntä on suuntaamassa sinne. Joskus se yrittää harhauttaa minua, ettei muka menisikään sinne, jos minä ehdin jo reagoida eli mennä edeltä.

Tässä blogitekstissä ei oikein ollut päätä eikä häntää, mutta hännänpää oli ainakin! Hehee.

Kas, näin heiluu häntä

Eikö näytäkin kovasti siltä, että häntäni olisi kuin tahtipuikko? Se on sellainen, jolla näytetään monelle rytmiä, että kaikki tekisi yhtäaikaa tai ainakin tietäisi, milloin tehdä. Ja siis mitä tehdä? No vaikka soittaa, laulaa tai syödä kinkkua. Paitsi ei kinkkua tarvitse syödä samaan aikaan. Paljon parempi on, että kämppikseni syö hitaasti. Minä ehdin napata enemmän!

Tahtipuikko tuli mieleeni siitä, että emännän laulujutuissa on yksi henkilö, joka ei yleensä laula vaan heiluttaa tahtia. Niin emäntä ainakin kertoi ja olin uskovinani. Paitsi sillä ei ole puikkoa vaan kädet. Tai on sillä vissiin sellainen äänipuikko. Emännälläkin oli sellainen lainassa.

Ja tämä kaikki tuli mieleeni siitä, että emäntä on menossa laulamaan johonkin kaupunkiin, missä on sävel. Sävel on semmoinen ääni, mikä tulee siitä äänipuikosta. Emäntä sanoi, että se on A. Mutta eihän kaupungin nimi voi olla vain yksi kirjain? Tämä on aika vaikeaa kissan käsittää. Huomattavasti tutumpaa minulle on loru "A, B, C, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen."