Muistellen

Silloin kun olin nuori ja tulin isännän luo (mistä on muuten jo yli 10 vuotta aikaa!), meitä oli täällä vain minä, isäntä ja kämppikseni. Haisteltiin vähän kämppikseni kanssa toisiamme, ei tapeltu ollenkaan, tutkin joka paikan ja miltei heti sen jälkeen menin isännän rinnan päälle makoilemaan.

Koti oli tuolloin kyllä eri kuin nyt, mutta tuossa naapurirapussa. Ja tässä nykyisessäkin kodissa elelimme isännän ja kämppiksen kanssa kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa ennen kuin emäntä saapui elämäämme.

Noo, ehkei se nyt aivan niin mennyt. En tykännyt siitä, että isäntä oli pitkiä työpäiviä pois. Protestoin sitä ja huonoja hiekkoja pissailemalla. Menin usein sohvan taakse piiloon, kun ovikello soi tai tuli vieraita. Pysyttelin yleensä poissa, jos vieraita kävi. Mutta meillä oli kyllä oma huone, jossa oli meille kiipeilyhylly, sohva ja hiekkalaatikot.

Sitten tuli emäntä. Minä tykästyin siihen heti.

Siihen aikaan minulla oli pahat ihottumaongelmat korvissa, ja sain niihin lääkettä. Menin aina piiloon vaatekaappiin, kun en tykännyt lääkkeen laittamisesta. Mutta sitten tervehdyin. Allergiat vähenivät oikean ruuan myötä, pissaamiset hyvän hiekan myötä ja edelleen emännän tulon myötä, kun täällä oli useammin seuraa. En enää pelännyt ovikelloa ja vieraita. Nykyään saatan jopa mennä ovelle vastaan, kun on tuttuja tulossa.

Viime vuosina täällä on kyllä tapahtunut paljon paljon uutta, kun on tulleet noi pikkuhiiretkin. Ihan kolme kaikkiaan! Pikkuemäntä, pikkusisko ja pikkuveli. Ja jo niitä ennen on kodissa tapahtunut paljon, kun on tullut uusia huonekaluja ja värejä seiniin ja kaikenlaista. Minulle on tullut uusia makuupaikkoja ja vanhoja lähtenyt pois.

Joskus kaipaan vanhoja hyviä aikoja, mutta on nytkin ihan hyvä. Minusta kuitenkin olisi vielä parempi, että nuo kaikki pikkuihmiset olisi päiväkodissa ja emäntä kotona minun kanssa. Se olisi parasta!

Kesykissa?

Minäkö kesy? Toivot vain!

Luin artikkelin siitä, kuinka kissojen kesyyntyminen on tapahtunut. Minusta tuo aihe on hyvin mielenkiintoinen ja ylipäänsä historia ihmisen ja kissan välillä.

Kissa on saanut itse kesyttää itsensä. Ja miksi kissa on antanut itsensä kesyyntyä? No tietysti siksi, että ihminen on tajunnut antaa kissalle sopivaa muonaa. Kyllä hyvä ruoka aina kissan lähimaastossa pitää!

Siinä jutussa kerrottiin myös, ettei kissa ole kokonaan kesy. No se ei tietenkään ole minulle mikään yllätys! Meillä on hyvin vahva oma tahto ja tahdomme pitää siitä kiinni. Tosin kämppikseni tahto on paljon vähemmän vahva kuin minun, mutta se muistuttaakin monelta osin koiraa.

Erityisen kiinnostavaa minusta oli se, että meidän kissojen väritys ja turkkien kuviointi on muuttunut kesyyntymisen myötä paljon vaihtelevammaksi. Luulen, että se johtuu piiloutumistarpeen vähentymisestä.

Mutta onhan niin tapahtunut myös ihmisillä! Näin kissamuistiin kun on luottaminen, väitän, että on ihmisten vaatetus muuttunut myös ajan myötä hurjasti. Värejä, muotoja, malleja ja koristeluja on tullut huimasti lisää. Ei ole enää valkoisen, harman ja ruskean eri sävyjä, vaan neonvärejä, strasseja ja jopa pimeässä hohtavia vaatteita.

Onneksi meidän kissojen turkit eivät loista pimeässä. Emme silloin nimittäin ehkä näkisi niin hyvin hämärässä.

Esihistoriaani

Osaan edelleen halutessani näyttää suloiselta kissanpennulta, eikö totta?

Kissanhoidon käsikirjan tassukirjan kuva muistutteli juuri siitä, ettei kissanpentuja saa vierottaa emostaan liian aikaisin. Se kuva sai liikkeelle arkeologiset kaivaukset minun muististani.

Tulin isännälle siis arviolta vuoden ikäisenä kissanpentuna Hesyltä. Olin tietojeni mukaan käynyt jo jossain perheessä kokeilemassa yhteiselämää Matti-nimisenä, mutta palasin sieltä takaisin. Kun isäntä tuli katsomaan kämppikselleni uutta kämppistä, minä ilmoittauduin heti halukkaaksi.

Kuitenkaan ajalta ennen Hesyä ja isäntää minusta ei ole kirjoitettua tietoa, joten kutsun sitä aikaa esihistoriakseni. Ja kuten kaikkea muutakin esihistoriallista, voi minunkin alkuaikoja tutkia vain tekemällä perusteellisia arkeologisia kaivauksia ajatuksiini.

Koska olen kissa, kaivaukset on syytä aloittaa seuraamalla käyttäytymistäni. Siitä voi päätellä, että minä olen joutunut liian aikaisin eroon omasta emostani. Ennen emännän tuloa pissailin paljon ja olin hyvin arka. Menin aina piiloon, jos tänne tuli muita kuin isäntä tai hoitajat.

Mutta kun elämäni valo (emäntä käski sanoa noin!) eli emäntä saapui elämääni, minusta on tullut paljon vähemmän arka. Usein uskaltaudun jopa oven läheisyyteen katsomaan, kun tulee vieraita. Enkä enää merkkaile syyttä. Ainoastaan silloin, jos hiekkalaatikossani on jotain vikaa. Oppimistaidoissani ei tietenkään näy esihistoriani synkät hetket, en vaan aina viitsi tehdä asioita, vaikka osaankin. Melkein kaiken!

Kynteni ovat myös liikaa mukana leikeissä, koska emoni ei ehtinyt minulle opettaa, ettei aina saisi. Luulen, että minulla oli useampi sisarus. Heidän kanssaan telmin ennen kuin elämä meidät erotti.

Vaikka olen joutunut liian aikaisin eroon emostani, olen silti kasvanut kunnon kissalaiseksi isännän ja sittemmin erityisesti emännän hyvässä hoidossa. Eikä ihan joka kissalla taida tämmöistä blogiakaan olla, joten voin sanoa, että pitkälle olen päässyt!