Esihistoriaani

Osaan edelleen halutessani näyttää suloiselta kissanpennulta, eikö totta?

Kissanhoidon käsikirjan tassukirjan kuva muistutteli juuri siitä, ettei kissanpentuja saa vierottaa emostaan liian aikaisin. Se kuva sai liikkeelle arkeologiset kaivaukset minun muististani.

Tulin isännälle siis arviolta vuoden ikäisenä kissanpentuna Hesyltä. Olin tietojeni mukaan käynyt jo jossain perheessä kokeilemassa yhteiselämää Matti-nimisenä, mutta palasin sieltä takaisin. Kun isäntä tuli katsomaan kämppikselleni uutta kämppistä, minä ilmoittauduin heti halukkaaksi.

Kuitenkaan ajalta ennen Hesyä ja isäntää minusta ei ole kirjoitettua tietoa, joten kutsun sitä aikaa esihistoriakseni. Ja kuten kaikkea muutakin esihistoriallista, voi minunkin alkuaikoja tutkia vain tekemällä perusteellisia arkeologisia kaivauksia ajatuksiini.

Koska olen kissa, kaivaukset on syytä aloittaa seuraamalla käyttäytymistäni. Siitä voi päätellä, että minä olen joutunut liian aikaisin eroon omasta emostani. Ennen emännän tuloa pissailin paljon ja olin hyvin arka. Menin aina piiloon, jos tänne tuli muita kuin isäntä tai hoitajat.

Mutta kun elämäni valo (emäntä käski sanoa noin!) eli emäntä saapui elämääni, minusta on tullut paljon vähemmän arka. Usein uskaltaudun jopa oven läheisyyteen katsomaan, kun tulee vieraita. Enkä enää merkkaile syyttä. Ainoastaan silloin, jos hiekkalaatikossani on jotain vikaa. Oppimistaidoissani ei tietenkään näy esihistoriani synkät hetket, en vaan aina viitsi tehdä asioita, vaikka osaankin. Melkein kaiken!

Kynteni ovat myös liikaa mukana leikeissä, koska emoni ei ehtinyt minulle opettaa, ettei aina saisi. Luulen, että minulla oli useampi sisarus. Heidän kanssaan telmin ennen kuin elämä meidät erotti.

Vaikka olen joutunut liian aikaisin eroon emostani, olen silti kasvanut kunnon kissalaiseksi isännän ja sittemmin erityisesti emännän hyvässä hoidossa. Eikä ihan joka kissalla taida tämmöistä blogiakaan olla, joten voin sanoa, että pitkälle olen päässyt!