Niin meni lokakuu hujahtaen. Olen yrittänyt auttaa emäntää sen kiireissä, mutta jostain syystä se ei ole kovin helposti ottanut apuani vastaan. Olen tarjonnut kehräystäni ja lämpöäni, varsinkin yöllä emännän pään vieressä. Olen pyrkinyt menemään näppäimistön päälle, muka hiirtä karkuun. Mutta ei toimi. Emäntä on aika ronkeli. Sen mielestä auttaminen on sellaista, joka saa asioita tapahtumaan, eikä hidastamaan niiden etenemistä. Siinä mielessä se ei ole kyllä yhtään kissamainen!
Onneksi minulla oli eilen hoitaja täällä. Sain makoilla yli tunnin sen sylissä, kun se katseli pikkuemännän kanssa jotain elokuvaa sillä aikaa, kun pikkusisko nukkui. Viikonloppuisin on ehdottomasti parhaita hetkiä ne, kun pikkusisko nukkuu tai kun molemmat pikkuihmiset ovat menneet nukkumaan.
Kuulin vähän aikaa sitten hyvin surullisen uutisen. Jälleen yksi kuukauden lukijakissoista, joita haastattelin muutama vuosi sitten, on menehtynyt. Nyyh. Mutta sellaista se elämä on. Kuolemaakin. Ja nyt oli kurpitsaviikonloppu, jonka aikana muistellaan kaikkia, jotka elävät yhä muistoissamme, vaikkeivät enää ole halattavissa.
Ai niin, emäntäkin sai oman koneensa takaisin. Nyt se voi taas katsella meidän vanhoja kuvia ja toimia paremmin minun sihteerinäni. Se kyllä yrittää aina keksiä tekosyitä, esimerkiksi että jotain opetuksia pitäisi valmistella. Kyllä minä sille opetuksia voisin valmistella: Leijonan käytöskoulu, ensimmäinen kerta, aiheena Kohteliaisuus. Tai vaikka Leijonan kissa-ihmissuhdekoulu, ensimmäinen kerta, aiheena Toisen huomioon ottaminen. Opetusta kerrakseen!
