Deja vu

Kiilusilmät - vain sädekehät puuttuu

Tänään tuli tunne, että olen elänyt tämän päivän ennenkin. Aamulla isäntä ja emäntä laittoivat taas pahvit lattialle, sitten isäntä nappasi minut ja kämppikseni taas raa'alla tavalla kiinni ja telkesi työhuoneeseen, kun ovikello oli ensin soinut. Ja taas kuului hetken päästä kammoääniä parvekkeen lähettyviltä. Ja taas emäntä, isäntä ja vauva lähtivät johonkin, ja sillä välin täällä asunnossa oli joitain muita mölyämässä.

Kun vihdoin pääsimme vapaaksi, päätimme kostoksi vankiajastamme kokeilla kepillä jäätä ja testata kaikkia uusia paikkoja. Kämppikseni meni vauvan sänkyyn. Sen jälkeen se avasi yhden kaapin oven ja meni sinne. Kaapissa oli mekkoja, pukuja ja muita sellaisia vaatteita, mitä isäntä ja emäntä pitävät harvoin. Emäntä oli siitä varsin vihainen. Minä hyppäsin hellalle. Sen raflaavampaa en keksinyt juuri siihen palaan. Sitten juoksimme toisiamme takaa niin, että karvatupot vaan pöllysivät. Siitäs saivat emäntä ja isäntä.

Kaiken huipuksi huomasin, että emme enää pääse parvekkeelle omin avuin. Se on surullista, jos mikä. Tuossa kuvassa on vielä vanha ovi, jonka avasimme kämppikseni kanssa tai minä yksin useita kertoja. Nyt paikalla on uusi ovi, jossa on erilainen kahva. Pyydän emäntää ottamaan joskus kuvan siitä, kun ei ole niin pimeää. Tällä menolla ehkä jo ensi kesänä.

Minun mielestä on kyllä edesvastuutonta vaihtaa ovi ilman, että meiltä kysytään mitään. Tässä tarvitsee varmaan kohta ruveta oikeasti miettimään, mitä sitä seuraavaksi sitten keksisi, ettei elämä ihan tylsäksi kävisi.

Piti vielä muistuttaa, että kannattaa vastata tuohon viereiseen kyselyyn ja vaikuttaa blogini tulevien tekstien painotuksiin.